Kauhea Mörkö!

eli ajatuksia "säkittämisestä" ja pelosta.

Olemme Iisakin kanssa harjoitelleet pitkään pelon kohtaamista. Yhdessä jaetut Kauhistuksen ja Kammotuksen hetket ovat luoneet luottamusta, yhteisymmärrystä ja yhteyttä siihen, minkälainen pieni hevoisenlapsi Iisakki on. Olen iloinnut myös siitä, minkälaisen mahdollisuuden se antaa minulle havaita, tunnistaa, pohtia ja syventää myös yhteyttä itseeni.

Hevosten kanssa pelolle tuntuu olevan kaksi "pääsuuntaa" - joko pelottavia asioita vältellään ja hevosta pyritään varjelemaan asioilta, jotka sitä saattaisivat säikyttää. Tai sitten hevonen pyritään turruttamaan pelottaviin asioihin - surullisimmillaan niin, että sitä rankaistaan pelon osoittamisesta lyömällä, korottamalla ääntä tai riuhtomalla.

Ihmisten maailmassa kuulen sanottavan, että elämään tulee lisää vapautta luopumalla pelosta: ei saa toimia pelosta käsin. Siinä on jotakin, mikä korvaani kalskahtaa samalla tavalla väkivaltaiselta, kuin pelon tyrmääminen ja pelkoreaktioden rankaiseminen on hevosessa. Vaara on tässä maailmassa ihan todellinen asia: voimme satuttaa itsemme niin fyysisesti, emotionaalisesti kuin henkisestikin. Pelko on eloonjäämisvietti, joka varoittaa meitä: valitsemasi toiminta voi johtaa vahingoittumiseen. Kuinka voimme valita omaa elämäämme ja hyvinvointiamme vahvistavia toimintatapoja, ellei meillä ole lupa tunnistaa ja tuntea myös pelkoa?

Ja samalla, tuntea ja reagoida ovat kaksi eri asiaa. Tässä kohtaa kaipaan eniten Iisakin viisautta: niitä toimitatapoja ja oivalluksia, jotka syntyvät, kun yhdessä kohtaamme asioita, jotka herättävät pelkoa.

En halua yrittää kasvattaa hevostani maailmassa ja toimintaympäristössä, missä pelottavia asioita vältellään. Hevosen maailmassa nimittäin kaikki pelottaa: kovat äänet, äkilliset liikkeet, tuulessa lentävät muovipussit, rapisevat pressut, narisevat ovet, postilaatikot... Minulle on merkityksellistä auttaa hevosiani kohti syvempää rohkeutta ja sietokykyä. Muuten niiden turvallisten asioiden piiri alkaa kaventua: olen nähnyt monta varovaisiksi opetettua hevosta, joiden reaktiivisuus on kaiken varjelun ja suojelun vuoksi valtavan korkea. Niiden ympäristössä kaikkea kuormittavaa on huolellisesti vältetty ja varottu, eikä hevoselle ole syntynyt mahdollisuutta tehdä kahta olennaista havaintoa: 1) oppia suhtautumaan pelottaviin asioihin uteliaisuudella ja 2) palautumaan säikähdyksestä takaisin rauhaan.

Kun touhuamme Iisakin kanssa, pidän mielessäni kahta asiaa: Kaikki hevoset pelästyvät ja Pelkoon ei kuole. Iisakin ihmisenä minun tehtäväni on antaa sille mahdollisuuksia sopivasti huolestua, ilmaista pelkoaan ja riittävästi tukea, jotta pelottava asia muuttuu kiinnostavaksi tai tylsäksi.

Olen tukenut hevosiani pelottavien asioiden kanssa vahvistamalla niiden luontaista uteliaisuutta. Iisakilla on milloin tahansa lupa ilmoittaa, että sitä pelottaa. Sivuaskel, laajentuneet silmät ja sieraimet - monenlaiset merkit kertovat, että nyt pelko heräsi. Iisakki ilmaisee itseään myös "jäätymällä" - mikä on minun kannaltani haastavin huomata. Sen tavanomainen rentous ja ilmeikkyys muuttuu paikalleen jähmettyneeksi eleettömyydeksi. Sen takana on tärkeä viesti: "Nyt mua pelottaa, enkä ollenkaan tiedä, mitä voisin tehdä! Ihminen, auta ja huomaa!"

Ensimmäinen askel on aina havaita pelon merkit hevosessa. Tärkeää on, ettei tästä tehdä tulkintoja: pelon ilmaiseminen ei tarkoita, että hevonen on tyhmä, kouluttaja epäonnistunut ja maailma on paskaa ja kohta hevosen reaktio saa aikaan kauheaa tuhoa ja hävitystä. Pelko on pelkoa, ei enempää eikä vähempää. Meillä ihmisillä sen sijaan on taipumus lipsahtaa tilanteesta edelle: tarinaan siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai syyttelyyn siitä, kenen syy on, että nyt pelottaa. Kumpikaan näistä ei auta.

Kun Iisakki ilmaisee pelkoa (mitä se vielä nuorena ja höpsönä tekee noin puolenkymmentä kertaa päivässä), huolehdin, että pysyn itse rentona. Tarkistan omasta kehostani pelon merkit ja silitän ne pois: jännityksen ja möykyn vatsan pohjassa, korvia kohti kohoavat hartiat - hengitän niihin lämpöä ja pehmeyttä. Sitten huomioin hevosen: "Voi, Iisakki, kuuluiko siitä portista ihan kummallinen ääni ja nyt sua pelottaa?"

Sitten tutkimme yhdessä aiheuttaako jännittävä asia syytä huoleen. Usein heiluttelemalla narisevia portteja, kolisevia ämpäreitä tai ilmassa heiluvia muovinkappaleita. Aina, kun Iisakki reagoi uteliaisuudella: yrittää katsoa tai haistaa hurjaa asiaa, liike pysähtyy ja haistelemme ja tutkailemme yhdessä. Lopetamme tutkimukset siinä kohtaa, kun Iisakki joko itse yrittää ottaa hampaillaan kiinni tutkittavasta asiasta tai seisoo pää matalalla, lopen kyllästyneen oloisena ja ärsykkeeseen välinpitämättömänä. Ei siis missään tapauksessa eleettömänä: silloin on hyvä, kun se on edelleen ilmeikäs ja viestii sitä, että nyt on ihan sama ja eniten kiinnostaisi jo ihan kaikki muu. Jäätyminen ei ole rauhoittumista ja levollisuutta.

"Millä sinä sitten palkitset sitä hevosta?" kuulen usein kysyttävän. Levollisuudella, turvallisuudella ja yhteistyöllä. Ruoka vie tarpeettomasti huomion muualle, enkä halua, että yhteistyömme perustuu sen paremmin hämäämiseen, kuin lahjomiseenkaan. Ainoastaan siihen, että pelottavat asiat on lupa ilmaista ja yhdessä niihin voidaan löytää ratkaisuja. Hevoseni ovat pitäneet tällaista toimintatapaa palkitsevana sinänsä. Laumaeläimenä yhteistyö, luottamus ja yhteys ovat syvällä hevosen olemuksessa ja tätä vahvistava toiminta näyttäisi tuottavan niille iloa.

Mitä itse opin näistä tilanteista?

Että syvä, kannatteleva myötätuntoisuus ei ole samaan mielentilaan tai tunteeseen uppoamista ( =sympatiaa), vaan hyväntahtoisuutta ja hyväksyntää toista kohtaan riippumatta siitä, missä mielentilassa toinen on. Iisakille ei olisi mitään iloa siitä, jos sen pelästyessä minäkin pelästyisin. Se saa turvaa siitä, että rakastan ja haluan sille hyvää, vaikka se olisi kuinka kauhuissaan. Se antaa sille tilaa ja mahdollisuuden käydä läpi juuri ne asiat, jotka sen on kohdattava, että sen on mahdollista oppia ja voida paremmin.

Että pelko ei vähene välttelemällä pelottavia asioita. Rohkeaksi ja luottavaiseksi kasvaa, kun pelon iskiessä pysähtyy tutkimaan mistä on kyse. Muistaa suhtautua myös itseensä lempeästi ja hyväksyvästi. Toteaa: "Tämä on pelkoa: mitä sellaista juuri nyt havaitsen, että se nostaa esiin pelkoa minussa? Mitä voin tehdä voidakseni paremmin, vai onko vaara todellinen ja tarvitsen suojaa?"

Että syyttely ja soimaaminen ei saa minua pelkäämään yhtään vähemmän. Toisinaan huomaan, kuinka pelko nostaa minussa myös häpeää: en saisi, eikä pitäisi reagoida näin. Leimaan oman pelkoni, hätäni ja tarvitsevuuteni "ylireagoinniksi". Jos suhtaudun hätääni lempeästi ja hyväksyvästi, minulle syntyy mahdollisuus tarkastella sitä rauhallisemmin. Minussa ei ole vikaa, jos tunnen pelkoa: tunne on aina tärkeä viesti taustalla piilevistä tarpeista ja siksi sen tunnistaminen ja myötätunnolla kohtaaminen antaa minulle syvemmän yhteyden itseeni ja mahdollisuuden tehdä viisaampia valintoja.

Ja ettei luottamus lisäänny edellyttämällä tai vaatimalla reagoimattomuutta tai rankaisemalla itseäni pelon tuntemisesta. Toisinaan olemme itsellemme vaativia: olisi niin ihana tuntea ainoastaan kivoja tunteita: iloa onnistumisesta, rohkeutta ja luottamusta. Niinpä vaikealta tuntuvien tunteiden noustessa lempeyden sijaan soimaamme ja rankaisemme itseämme tai tunteiden kuohuessa niin, että toimintamme ei ole omien arvojemme tai kaikkien tarpeidemme mukaista, jopa rankaisemme itseämme joko soimaavalla sisäisella puheella tai jopa itseemme kohdistuvalla, väkivaltaisella käytöksellä. Se erittäin harvoin antaa mahdollisuutta oppia tai auttaa seuraavalla kerralla toimimaan paremmin: pikemminkin neuvottomuudessamme jäädymme reagoimattomuuteen ja riittävän kuormittuneina reagoimme entistä voimakkaammin. Ja saamme näin syytä uusille, soimaaville, luokitteleville tai patologisoiville sanoille.

Myötätunto ei tee meistä heikkoja, keinottomia tai alistuneita pulmien edessä. Pysähtyminen ja kohtaaminen hyväksynnän vallitessa vapauttaa meissä tilaa kuunnella omia tarpeitamme ja löytää uusia, kaikkia tarpeita syvemmin palvelevia toimintatapoja. Siksi lempeys tekee äärimmäisen vahvaksi ja rohkeaksi.

Siksi pelossakin on ytimenä aina rakkautta: itseen kohdistuvaa rakkautta, joka sanoo: vaali minua ja pidä minut turvassa - haluan elää ja voida hyvin. Se ei ole hirviö voitettavaksi, vaan tärkeä vahtikoira, jota kuuntelemalla voi oppia tärkeitä asioita itsestään ja luoda yhteyttä ja luottamusta paitsi itseensä, myös muihin pelkääviin.

Myötätuntoa vaalimassa

Elämä tarjoilee lukuisia hetkiä, jotka nostavat kimuraisia ja kaikkea muuta, kuin mukavilta tuntuvia tunteita pintaan.

Huomaan, että liikkuessani kaipaan ennakoitavuutta, sujuvuutta ja helppoutta. Kaikki tilanteet, jotka vaarantavat näiden tarpeiden täyttymisen, nostavat kiukkua, huolta, turhautumista - ja riskin alkaa syytellä joko itseään, muita tai maailmankaikkeutta.

Kuinka kummassa pysyä myötätunnossa, kun maailma asettuu vastahankaan ja sekä lähi- että etäisempien ihmisten piiri on täynnä idiootteja? Kuinka pysyä pehmeänä lempeydessä, kun lapset eivät aamulla pue jouhevan sujuvasti vaatteita päälleen, muiden ihmisten tekemiset hidastavat joukkoliikenteen sujuvuutta tai hevonen ei todellakaan tee niitä asioita, joita siltä toivoisi?

Mummuisat ohjeet kuuluvat: hengitä, tunnista, nimeä.

Vahva ei ole suinkaan se, joka turruttaa, ohittaa tai kieltää tunteensa. Eikä viisas se, joka kaikissa tilanteissa pyrkii tuntemaan vain niitä tunteita, jotka tuntuvat kivoilta. Toisinaan vahvinta ja viisainta on lempeästi, hyväksyvästi tuntea kaikki tunteensa: luokittelematta, arvottamatta ja ainoastaan havainnoiden. "Olen kiukkuinen, koska olisin todella kaivannut sujuvuutta ja helppoutta."

Kun on kuunnellut itseään, voi kohdistaa huomionsa siihen ihmiseen, jonka toiminta kiukuttaa: minkä tarpeen takia hän tekee, kuten tekee. Liikkuuko hän hitaasti, siksi että kenties on vanhuuttaan hauras? Pukeeko lapsi tahmeasti, koska on väsynyt ja kaipaisi vielä lepoa?

Luontainen myötätunto syttyy minussa helpommin silloin, kun minulla on ensin ollut tilaa ja mahdollisuus kuunnella ja olla läsnä omille tunteilleni. Se myös helpottaa tarvittaessa uuden, tarpeita paremmin tyydyttävän toimintatavan löytämistä. Siksi ei ole "positiivisia" tai "negatiivisia" tunteita - on vain tunteita, jotka kaikki kantavat olennaista tietoa tarpeista, jotka ovat meissä elossa.

Ja samat ihanat, elämälle universaalit tarpeet ohjaavat kaikkien toimintaa. Kun hyväksyn, että jokaisen toimintaa ohjaavat hänen omat tarpeensa ja pohdin ja ihmettelen, mitä ne mahtavat olla, minun on niin paljon helpompi olla ottamatta asioita henkilökohtaisesti ja leimaamatta ihmistä tai olentoa, jonka toiminta ei juuri jollakin hetkellä palvele minun tarpeitani. Lapset eivät ole "tahallaan vaikeita" tai "niskuroi" vaan ovat väsyneitä tai nälkäisiä ja kaipaavat lepoa tai ruokaa.

Ihmisyys on niin haurasta, moniulotteista ja kaiken aikaa kesken: kuinka paljon rakkautta, lempeyttä ja aktiivista myötätuntoa tarvitaan keskeneräisessä maailmassa? Valtavasti, sanoo sydämeni. Valtavasti, eikä meillä ole hetkeäkään hukattavaksi. Jokainen myötätunnon hetki voi korjata paitsi oman sydämen, myös avata yhteyden ja koskettaa muita kaipaavia, tarvitsevia ja etsiviä.

Myötätunto on aktiivista rakkautta itseä ja maailmaa kohtaan.

Piilossa suurten sanojen takana

Pysähdyn toisinaan kuuntelemaan ihmisten puhetta. Huomaan, kuinka suuri arvo kommunikaatiossa minulle on selkeydellä, konkreettisuudella ja ymmärrettävyydellä. Ne luovat turvaa yhteyttä ja ymmärrystä, joita arvostan.

Usein ihmisten sanat kuitenkin ovat perin käsitteellisellä tasolla: silloin pelkään niiden pikemminkin rikkovan yhteyttä - niin itseen kuin muihinkin. Huolestun syvästi tilanteista, joissa en tarkalleen ymmärrä, mitä halutaan tai kaivataan. Ja suren ihmisten taitamattomuutta ilmaista itseään tarkasti: minun on paljon helpompi luottaa siihen, että saan juuri sen, mitä kaipaan, kun osaan pyytää sitä tarkasti.

Ja samalla, kun kuulen ihmisten sanovan vaikkapa: "Sinä et panosta ikinä kylliksi tähän parisuhteeseen!" - kuulen surua, tyytymättömyyttä ja jopa ärtymystä - mutten vielä ollenkaan ymmärrä, mitä tarkalleen ottaen halutaan. Kiinnostun siitä, mikä havainto mahtaa olla taustalla: mitä on tapahtunut tai huomattu, missä omat tarpeet eivät ole täyttyneet? Ja mikä mahtaa olla tarve? Mitä näin surullisesti itseään ilmaiseva mahtaisi kaivata elämäänsä lisää? Tuskin sentään "panoksia"?

Entä jos sanoisi: "Olen surullinen ja yksinäinen, sillä kaipaan niin paljon lisää yhteyttä ja yhteistä aikaa. Haluaisitko istua hetken tässä sohvalla kanssani ja kertoa, mitä sinulle kuuluu juuri tänään?" Tietäisin tällaisen pyynnön kuullessani sekä mitä minulta kaivataan, että miksi. <3

Surullisesti suuret, käsitteelliset sanat piilottavat elossa olevat tunteemme ja tarpeemme pikemmin, kuin ilmaisevat niitä. Marshall B. Rosenberg sanoo kirjassa Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus: "Epämääräinen ja käsitteellinen kieli on usein keino naamioida ihmisten välisiä, ahdistavia pelejä."

Milloin kyseessä sitten on peli? Kovin usein ja samalla, emme aina tiedä paremmasta. Emme huomaa pelaavamme. Helppo tapa selvittää itselleen, mistä on kyse, on miettiä tapoja konkretisoida pyyntöjään.

"Sinä et anna minulle riittävästi vapautta!" ; "En saa sinulta tukea!" ; "Olet energiavampyyri!" ; "Katsoisit sinäkin peiliin!" ; "Olet egon pauloissa!"

Kun suustasi kimpoaa tällaisia lauseita tai mieleesi juolahtaa näitä ajatuksia, olisiko mahdollista, että kysyisit itseltäsi: mitä sellaista toivoisit toisen ihmisen tekevän, mikä juuri nyt auttaisi sinua tai helpottaisi oloasi. Ja kun muotoilet pyyntöä, tee siitä niin konkreettinen, että siitä heti ymmärtää, mitä toivot toisen tekevän.

Selkeät, suorat ja konkreettiset sanat voivat luoda yhteyttä ja ymmärrystä mutkikkaassakin tilanteessa. Ja kovin käsitteelliset ilmaisut saattavat nostaa etäisyyden ja kohtaamattomuuden kokemuksen läheisessäkin hetkessä. Siksi ihmisten kesken olisi niin tärkeää kiinnittää huomiota sanoihinsa. 

Nuttu

Nyt tämä siis aloitetaan. Jännittää, niin että vatsassa kipristää. Ihmetyttää ja ilahduttaa, kun ajattelen kaikkia niitä ihania asioita, joista olen pitkään halunnut kirjoittaa.

Hevosten kanssa jaettu elämä on ollut minun sydämeni rehevin ja väkevin kasvualusta: monista olennaisista, elämää kannattelevista oivalluksista, vahvistavista myötätunnon hetkistä ja ytimiin saakka yltävistä hyväksynnän kokemuksista olen kiitollinen elämäni hevosille.

Tästä ilosta alkaen haluan jakaa ajatukseni kanssanne.

Juuri tänään minussa leijuu elossa tarina nutusta. Siinä on montakin olemuspuolta, joita voisin tutkia. Vaikkapa se, kuinka tunnistamalla omat tarpeensa ei vielä voi päätellä muiden tarpeita. Tai se, kuinka yhteys ja yhteistyö säästävät rajallisia resursseja.

Mutta aloitetaan siitä, mikä on nuttu. Sanon kaikkia hevosten loimia "nutuiksi" - joten esitän toisinaan hevosilleni kysymyksen: "Laitetaanko nuttu niskaan?" Ystävissäni tämä herättää huvittuneisuutta ja hämmennystä.

Kysymys on kuitenkin olennainen syksyn viimoissa ja tuiskuissa. "Eikö niitä palele?" on yksi niistä kysymyksistä, joita kohtaan pihattohevosteni kanssa eniten. Kuulen siinä niin huolenpitoa ja halua edistää hevosten hyvinvointia. Kuinka tärkeää onkaan huomata, että myötätuntoa on kuulla toisen tarpeita: tunnistaa ja hyväksyä erillisyys. Usein, kun tunnistan, että minua palelee ja kaipaan suojaa ja lämpöä, yleistän helposti oman kokemukseni muillekin: kenties hevosiakin palelee. Samaan aikaan paksun talviturkin kasvattaneet hevoseni voivat usein vallan hyvin.

Ihmisten maailmassa on monta samankaltaista tilannetta: sama ulkoinen olosuhde tai havainto voi herättää monenlaisia tunteita, koska eri tarpeet ovat elossa. Täysin sama havainto: "Lämpötila on -25 astetta." voi herättää yhtä hyvin riemua, kuin kauhua. Siksi on tärkeää muistaa kysyä ja varmistua.

Niinpä minäkin kyselen hevosiltani: "Laitetaanko nuttu niskaan?" niissä hetkissä, kun ajattelen, että ne voisivat kaivata lisää suojaa. Nostan niille loimen tarjolle: jos ne katsovat sitä ja kävelevät pois, ne eivät halua loimea. Jos ne jäävät seisomaan paikalleen, ne haluavat loimen. Luotan hevosten kykyyn itse arvioida omia tarpeitaan ja yhdessä luomme keinoja, joilla ne saavat selkeästi ilmaistua tarpeensa minulle.

Aiemmin elämässäni loimitin hevoseni "sään mukaan" - eli arvioin ulkoisia olosuhteita ja laitoin toisinaan melko tarmokkaastikin aihetta kommentoiville hevosilleni joka tapauksessa nutun niskaan, koska "niin kuuluu tehdä." Ja olin luonut itselleni oletuksen siitä, että minun niiden "omistajana" kuuluu "tietää paremmin" mikä niille itselleen on parasta. Sillä seurauksella, että leimasin hevosiani "ärsyttäviksi tuholaisiksi" kun ne kommentoivat tätä käytäntöä silppuamalla loimensa matonkuteiksi.

Kun maltoin lopulta päästää irti ajatuksesta, että hevosteni toiminnan taustalla oli "ärsyttävä tuholaisuus" ja aloin miettiä, minkä tarpeen vuoksi loimet löytyivät yhä uudelleen rikki revittyinä, hämmennyin. Mitä, jos hevoseni kommentoivat loimien käyttämistä siksi, että ne tuntuivat niiden mielestä epämukavilta, eikä niillä ollut muita keinoja ilmaista kurjuuttaan, kuin loimien repiminen?

Siksi aloin kysyä. Kyllä, se tarkoittaa sitä, että toisinaan kannan loimen tarjolle vain tuijotellakseni Iisakin horisonttiin häipyvää takapuolta. Ja samalla iloitsen, että se itse selkeästi ilmoitti omat tarpeensa. Tämä hyvä käytäntö on alkanut jo ammoin ja toinen, mistä iloitsen, on se, että viimeiseen viiteentoista vuoteen meillä ei ole rikottu yhden ainutta loimea. Ja juhlistan sitä syvää luottamusta, joka hevosillani on siihen, että haluan edistää niiden hyvinvointiaan ja luottamusta siihen, että haluan kuunnella ja kunnioittaa niiden näkemystä siitä, mitkä niiden elossa olevat tarpeet ovat.