Nuttu

Nyt tämä siis aloitetaan. Jännittää, niin että vatsassa kipristää. Ihmetyttää ja ilahduttaa, kun ajattelen kaikkia niitä ihania asioita, joista olen pitkään halunnut kirjoittaa.

Hevosten kanssa jaettu elämä on ollut minun sydämeni rehevin ja väkevin kasvualusta: monista olennaisista, elämää kannattelevista oivalluksista, vahvistavista myötätunnon hetkistä ja ytimiin saakka yltävistä hyväksynnän kokemuksista olen kiitollinen elämäni hevosille.

Tästä ilosta alkaen haluan jakaa ajatukseni kanssanne.

Juuri tänään minussa leijuu elossa tarina nutusta. Siinä on montakin olemuspuolta, joita voisin tutkia. Vaikkapa se, kuinka tunnistamalla omat tarpeensa ei vielä voi päätellä muiden tarpeita. Tai se, kuinka yhteys ja yhteistyö säästävät rajallisia resursseja.

Mutta aloitetaan siitä, mikä on nuttu. Sanon kaikkia hevosten loimia "nutuiksi" - joten esitän toisinaan hevosilleni kysymyksen: "Laitetaanko nuttu niskaan?" Ystävissäni tämä herättää huvittuneisuutta ja hämmennystä.

Kysymys on kuitenkin olennainen syksyn viimoissa ja tuiskuissa. "Eikö niitä palele?" on yksi niistä kysymyksistä, joita kohtaan pihattohevosteni kanssa eniten. Kuulen siinä niin huolenpitoa ja halua edistää hevosten hyvinvointia. Kuinka tärkeää onkaan huomata, että myötätuntoa on kuulla toisen tarpeita: tunnistaa ja hyväksyä erillisyys. Usein, kun tunnistan, että minua palelee ja kaipaan suojaa ja lämpöä, yleistän helposti oman kokemukseni muillekin: kenties hevosiakin palelee. Samaan aikaan paksun talviturkin kasvattaneet hevoseni voivat usein vallan hyvin.

Ihmisten maailmassa on monta samankaltaista tilannetta: sama ulkoinen olosuhde tai havainto voi herättää monenlaisia tunteita, koska eri tarpeet ovat elossa. Täysin sama havainto: "Lämpötila on -25 astetta." voi herättää yhtä hyvin riemua, kuin kauhua. Siksi on tärkeää muistaa kysyä ja varmistua.

Niinpä minäkin kyselen hevosiltani: "Laitetaanko nuttu niskaan?" niissä hetkissä, kun ajattelen, että ne voisivat kaivata lisää suojaa. Nostan niille loimen tarjolle: jos ne katsovat sitä ja kävelevät pois, ne eivät halua loimea. Jos ne jäävät seisomaan paikalleen, ne haluavat loimen. Luotan hevosten kykyyn itse arvioida omia tarpeitaan ja yhdessä luomme keinoja, joilla ne saavat selkeästi ilmaistua tarpeensa minulle.

Aiemmin elämässäni loimitin hevoseni "sään mukaan" - eli arvioin ulkoisia olosuhteita ja laitoin toisinaan melko tarmokkaastikin aihetta kommentoiville hevosilleni joka tapauksessa nutun niskaan, koska "niin kuuluu tehdä." Ja olin luonut itselleni oletuksen siitä, että minun niiden "omistajana" kuuluu "tietää paremmin" mikä niille itselleen on parasta. Sillä seurauksella, että leimasin hevosiani "ärsyttäviksi tuholaisiksi" kun ne kommentoivat tätä käytäntöä silppuamalla loimensa matonkuteiksi.

Kun maltoin lopulta päästää irti ajatuksesta, että hevosteni toiminnan taustalla oli "ärsyttävä tuholaisuus" ja aloin miettiä, minkä tarpeen vuoksi loimet löytyivät yhä uudelleen rikki revittyinä, hämmennyin. Mitä, jos hevoseni kommentoivat loimien käyttämistä siksi, että ne tuntuivat niiden mielestä epämukavilta, eikä niillä ollut muita keinoja ilmaista kurjuuttaan, kuin loimien repiminen?

Siksi aloin kysyä. Kyllä, se tarkoittaa sitä, että toisinaan kannan loimen tarjolle vain tuijotellakseni Iisakin horisonttiin häipyvää takapuolta. Ja samalla iloitsen, että se itse selkeästi ilmoitti omat tarpeensa. Tämä hyvä käytäntö on alkanut jo ammoin ja toinen, mistä iloitsen, on se, että viimeiseen viiteentoista vuoteen meillä ei ole rikottu yhden ainutta loimea. Ja juhlistan sitä syvää luottamusta, joka hevosillani on siihen, että haluan edistää niiden hyvinvointiaan ja luottamusta siihen, että haluan kuunnella ja kunnioittaa niiden näkemystä siitä, mitkä niiden elossa olevat tarpeet ovat.