Kauhea Mörkö!

eli ajatuksia "säkittämisestä" ja pelosta.

Olemme Iisakin kanssa harjoitelleet pitkään pelon kohtaamista. Yhdessä jaetut Kauhistuksen ja Kammotuksen hetket ovat luoneet luottamusta, yhteisymmärrystä ja yhteyttä siihen, minkälainen pieni hevoisenlapsi Iisakki on. Olen iloinnut myös siitä, minkälaisen mahdollisuuden se antaa minulle havaita, tunnistaa, pohtia ja syventää myös yhteyttä itseeni.

Hevosten kanssa pelolle tuntuu olevan kaksi "pääsuuntaa" - joko pelottavia asioita vältellään ja hevosta pyritään varjelemaan asioilta, jotka sitä saattaisivat säikyttää. Tai sitten hevonen pyritään turruttamaan pelottaviin asioihin - surullisimmillaan niin, että sitä rankaistaan pelon osoittamisesta lyömällä, korottamalla ääntä tai riuhtomalla.

Ihmisten maailmassa kuulen sanottavan, että elämään tulee lisää vapautta luopumalla pelosta: ei saa toimia pelosta käsin. Siinä on jotakin, mikä korvaani kalskahtaa samalla tavalla väkivaltaiselta, kuin pelon tyrmääminen ja pelkoreaktioden rankaiseminen on hevosessa. Vaara on tässä maailmassa ihan todellinen asia: voimme satuttaa itsemme niin fyysisesti, emotionaalisesti kuin henkisestikin. Pelko on eloonjäämisvietti, joka varoittaa meitä: valitsemasi toiminta voi johtaa vahingoittumiseen. Kuinka voimme valita omaa elämäämme ja hyvinvointiamme vahvistavia toimintatapoja, ellei meillä ole lupa tunnistaa ja tuntea myös pelkoa?

Ja samalla, tuntea ja reagoida ovat kaksi eri asiaa. Tässä kohtaa kaipaan eniten Iisakin viisautta: niitä toimitatapoja ja oivalluksia, jotka syntyvät, kun yhdessä kohtaamme asioita, jotka herättävät pelkoa.

En halua yrittää kasvattaa hevostani maailmassa ja toimintaympäristössä, missä pelottavia asioita vältellään. Hevosen maailmassa nimittäin kaikki pelottaa: kovat äänet, äkilliset liikkeet, tuulessa lentävät muovipussit, rapisevat pressut, narisevat ovet, postilaatikot... Minulle on merkityksellistä auttaa hevosiani kohti syvempää rohkeutta ja sietokykyä. Muuten niiden turvallisten asioiden piiri alkaa kaventua: olen nähnyt monta varovaisiksi opetettua hevosta, joiden reaktiivisuus on kaiken varjelun ja suojelun vuoksi valtavan korkea. Niiden ympäristössä kaikkea kuormittavaa on huolellisesti vältetty ja varottu, eikä hevoselle ole syntynyt mahdollisuutta tehdä kahta olennaista havaintoa: 1) oppia suhtautumaan pelottaviin asioihin uteliaisuudella ja 2) palautumaan säikähdyksestä takaisin rauhaan.

Kun touhuamme Iisakin kanssa, pidän mielessäni kahta asiaa: Kaikki hevoset pelästyvät ja Pelkoon ei kuole. Iisakin ihmisenä minun tehtäväni on antaa sille mahdollisuuksia sopivasti huolestua, ilmaista pelkoaan ja riittävästi tukea, jotta pelottava asia muuttuu kiinnostavaksi tai tylsäksi.

Olen tukenut hevosiani pelottavien asioiden kanssa vahvistamalla niiden luontaista uteliaisuutta. Iisakilla on milloin tahansa lupa ilmoittaa, että sitä pelottaa. Sivuaskel, laajentuneet silmät ja sieraimet - monenlaiset merkit kertovat, että nyt pelko heräsi. Iisakki ilmaisee itseään myös "jäätymällä" - mikä on minun kannaltani haastavin huomata. Sen tavanomainen rentous ja ilmeikkyys muuttuu paikalleen jähmettyneeksi eleettömyydeksi. Sen takana on tärkeä viesti: "Nyt mua pelottaa, enkä ollenkaan tiedä, mitä voisin tehdä! Ihminen, auta ja huomaa!"

Ensimmäinen askel on aina havaita pelon merkit hevosessa. Tärkeää on, ettei tästä tehdä tulkintoja: pelon ilmaiseminen ei tarkoita, että hevonen on tyhmä, kouluttaja epäonnistunut ja maailma on paskaa ja kohta hevosen reaktio saa aikaan kauheaa tuhoa ja hävitystä. Pelko on pelkoa, ei enempää eikä vähempää. Meillä ihmisillä sen sijaan on taipumus lipsahtaa tilanteesta edelle: tarinaan siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai syyttelyyn siitä, kenen syy on, että nyt pelottaa. Kumpikaan näistä ei auta.

Kun Iisakki ilmaisee pelkoa (mitä se vielä nuorena ja höpsönä tekee noin puolenkymmentä kertaa päivässä), huolehdin, että pysyn itse rentona. Tarkistan omasta kehostani pelon merkit ja silitän ne pois: jännityksen ja möykyn vatsan pohjassa, korvia kohti kohoavat hartiat - hengitän niihin lämpöä ja pehmeyttä. Sitten huomioin hevosen: "Voi, Iisakki, kuuluiko siitä portista ihan kummallinen ääni ja nyt sua pelottaa?"

Sitten tutkimme yhdessä aiheuttaako jännittävä asia syytä huoleen. Usein heiluttelemalla narisevia portteja, kolisevia ämpäreitä tai ilmassa heiluvia muovinkappaleita. Aina, kun Iisakki reagoi uteliaisuudella: yrittää katsoa tai haistaa hurjaa asiaa, liike pysähtyy ja haistelemme ja tutkailemme yhdessä. Lopetamme tutkimukset siinä kohtaa, kun Iisakki joko itse yrittää ottaa hampaillaan kiinni tutkittavasta asiasta tai seisoo pää matalalla, lopen kyllästyneen oloisena ja ärsykkeeseen välinpitämättömänä. Ei siis missään tapauksessa eleettömänä: silloin on hyvä, kun se on edelleen ilmeikäs ja viestii sitä, että nyt on ihan sama ja eniten kiinnostaisi jo ihan kaikki muu. Jäätyminen ei ole rauhoittumista ja levollisuutta.

"Millä sinä sitten palkitset sitä hevosta?" kuulen usein kysyttävän. Levollisuudella, turvallisuudella ja yhteistyöllä. Ruoka vie tarpeettomasti huomion muualle, enkä halua, että yhteistyömme perustuu sen paremmin hämäämiseen, kuin lahjomiseenkaan. Ainoastaan siihen, että pelottavat asiat on lupa ilmaista ja yhdessä niihin voidaan löytää ratkaisuja. Hevoseni ovat pitäneet tällaista toimintatapaa palkitsevana sinänsä. Laumaeläimenä yhteistyö, luottamus ja yhteys ovat syvällä hevosen olemuksessa ja tätä vahvistava toiminta näyttäisi tuottavan niille iloa.

Mitä itse opin näistä tilanteista?

Että syvä, kannatteleva myötätuntoisuus ei ole samaan mielentilaan tai tunteeseen uppoamista ( =sympatiaa), vaan hyväntahtoisuutta ja hyväksyntää toista kohtaan riippumatta siitä, missä mielentilassa toinen on. Iisakille ei olisi mitään iloa siitä, jos sen pelästyessä minäkin pelästyisin. Se saa turvaa siitä, että rakastan ja haluan sille hyvää, vaikka se olisi kuinka kauhuissaan. Se antaa sille tilaa ja mahdollisuuden käydä läpi juuri ne asiat, jotka sen on kohdattava, että sen on mahdollista oppia ja voida paremmin.

Että pelko ei vähene välttelemällä pelottavia asioita. Rohkeaksi ja luottavaiseksi kasvaa, kun pelon iskiessä pysähtyy tutkimaan mistä on kyse. Muistaa suhtautua myös itseensä lempeästi ja hyväksyvästi. Toteaa: "Tämä on pelkoa: mitä sellaista juuri nyt havaitsen, että se nostaa esiin pelkoa minussa? Mitä voin tehdä voidakseni paremmin, vai onko vaara todellinen ja tarvitsen suojaa?"

Että syyttely ja soimaaminen ei saa minua pelkäämään yhtään vähemmän. Toisinaan huomaan, kuinka pelko nostaa minussa myös häpeää: en saisi, eikä pitäisi reagoida näin. Leimaan oman pelkoni, hätäni ja tarvitsevuuteni "ylireagoinniksi". Jos suhtaudun hätääni lempeästi ja hyväksyvästi, minulle syntyy mahdollisuus tarkastella sitä rauhallisemmin. Minussa ei ole vikaa, jos tunnen pelkoa: tunne on aina tärkeä viesti taustalla piilevistä tarpeista ja siksi sen tunnistaminen ja myötätunnolla kohtaaminen antaa minulle syvemmän yhteyden itseeni ja mahdollisuuden tehdä viisaampia valintoja.

Ja ettei luottamus lisäänny edellyttämällä tai vaatimalla reagoimattomuutta tai rankaisemalla itseäni pelon tuntemisesta. Toisinaan olemme itsellemme vaativia: olisi niin ihana tuntea ainoastaan kivoja tunteita: iloa onnistumisesta, rohkeutta ja luottamusta. Niinpä vaikealta tuntuvien tunteiden noustessa lempeyden sijaan soimaamme ja rankaisemme itseämme tai tunteiden kuohuessa niin, että toimintamme ei ole omien arvojemme tai kaikkien tarpeidemme mukaista, jopa rankaisemme itseämme joko soimaavalla sisäisella puheella tai jopa itseemme kohdistuvalla, väkivaltaisella käytöksellä. Se erittäin harvoin antaa mahdollisuutta oppia tai auttaa seuraavalla kerralla toimimaan paremmin: pikemminkin neuvottomuudessamme jäädymme reagoimattomuuteen ja riittävän kuormittuneina reagoimme entistä voimakkaammin. Ja saamme näin syytä uusille, soimaaville, luokitteleville tai patologisoiville sanoille.

Myötätunto ei tee meistä heikkoja, keinottomia tai alistuneita pulmien edessä. Pysähtyminen ja kohtaaminen hyväksynnän vallitessa vapauttaa meissä tilaa kuunnella omia tarpeitamme ja löytää uusia, kaikkia tarpeita syvemmin palvelevia toimintatapoja. Siksi lempeys tekee äärimmäisen vahvaksi ja rohkeaksi.

Siksi pelossakin on ytimenä aina rakkautta: itseen kohdistuvaa rakkautta, joka sanoo: vaali minua ja pidä minut turvassa - haluan elää ja voida hyvin. Se ei ole hirviö voitettavaksi, vaan tärkeä vahtikoira, jota kuuntelemalla voi oppia tärkeitä asioita itsestään ja luoda yhteyttä ja luottamusta paitsi itseensä, myös muihin pelkääviin.